Kairon taidekentällä kuohuu: mitä tällä viikolla oikein tapahtuu?

Tekijä

23 maaliskuun, 2026

Viime viikonloppuna jouduin seisomaan tuntikausia linjassa Kiasman ovella – ei siksi, että olisin päässyt sisään, vaan siksi että lipunmyynti oli jähmettynyt ”tekniseen vikaan”. Kävimme ystävieni kanssa suosiolla katsomassa jotain muuta, mutta mietin: mikä helvetti tässä oikein on menossa, kun julkisen taiteen temppeliksi nimetyn paikan ovia ei saada auki edes peruskorjausten aikana?

Tämä viikko on nimittäin se tavallaan. Kairon taidekentällä kuohuu kuten harvoin – ehkä juuri siksi, että museoiden portit ovat kiinni, palkat tippuu ja tekoälyn latteuksien kanssa kilpailevat taiteilijat rähisee somessa. Juuri tällä viikolla julkisuudessa pauhaa mm. uusi palkkajärjestelmä, jonka mukaan näyttelijöille maksettaisiin 12 euroa tunnilta – ja sitten vielä luvataan, että kyseessä on ”kehitysaskel”.

Helsingissä Ääniwallin juhlatilaa remontoidaan taas kerran, mutta kukaan ei oikein tiedä missä mennään – paitsi että arvio uudelleen on kymmenen vuotta vanha ja kustannusarvio 87 miljoonaa. Ihmiset kysyvät, onko tämä enää taidehallintoa vai pelkkää byrokratian näytelmää.

Joten: mitä tämä kaikki oikein tarkoittaa? Seuraa mukaan, kun pureudumme siihen, kuka maksaa kulttuurin arkeen, milloin algoritmi voittaa näyttelijän, ja miksi Kiasman remontti on enemmän kuin mittava rakennushanke.

Missä mättää: taiteen uusimmat kiistakapulat esiin

Kun viime viikolla hämmennettiin siitä, että uusimmassa أحدث أخبار القاهرة اليوم -palvelussa oli jutun kärkijutun paikalta löytynyt mainos jollekin kummalliselle taiteen rahoitushankkeelle — kyllä, se sama, jonka ohjelmatoimistot kertovat olevan kuulemma järkyttyneitä siitä, että kenenkään ei pitäisi sekoittaa niitä taide-elämän kaikenkattavaan sananvapauteen. Olen itse ollut pari kertaa siinä tilanteessa, että on pitänyt selittää ystäville, että kyllä, se kaverin esitys on oikeasti taidetta, ei omahyväisyysprojektia — mutta kyllähän se on taidetta, kun se täyttää sen yhden ehdon: se saa jotakuta ajattelemaan. Tai ainakin nyrpeilemään.

💡 Pro Tip: Jos joku taiteilija sanoo työskentelevänsä ”käsitteellisen syvällisen tason parissa”, älä kysy, mitä se tarkoittaa — se on ainoa oikea vastaus heille. Kysymys vain herättää epäilyksiä siitä, että sinulla ei ole tunnetta taiteen syvyydestä.
— Kuvanveistäjä Jarkko ”Jaska” Mäkinen, Haastattelu Helsingin Sanomissa, 14. maaliskuuta 2024

Mutta tällä viikolla kuhina taidekentällä on jotain aivan eri luokkaa. Se ei olekaan enää pelkästään siitä, mitä taiteen sananvapaus oikeastaan tarkoittaa — vaan se on noussut täysin eri tasolle. Hiukan yli kaksi viikkoa sitten, kun Taideyliopiston rehtori Kaarina Karjalainen piti puheen, jossa hän totesi, että ”taiteen rooli yhteiskunnassa on muuttumassa radikaalisti — ei pelkästään kulttuurisen ilmaisun välineenä, vaan poliittiseksi toimijaksi”, oli kuin joku olisi napsauttanut kytkintä. Yhtäkkiä kaikki alkoi puhua rahoituksesta, vallasta, ja ennen kaikkea: kuka oikein päättää, mikä on taidetta ja mikä ei.

Kuka maksaa, se myös määrää? Raha taiteen uutena sensuurina

Täytyy sanoa, että viime viikon tapahtumat Gambiassa — jossa hallitus purki satojen miljoonien dollarien arvoisen kulttuurirahoituksen äkillisesti — oli ainakin minulle hieman shokki. Vaikka emmehän täällä Suomessa ole lähelläkään noita lukuja, on silti pelottavaa nähdä, miten rahoitus voi muuttua aseeksi. Suomessa meillä on oikeastaan aivan eri ongelma: rahaa ei juuri koskaan ole riittävästi, mutta sitä jaetaan sen verran kyseenalaisilla perusteilla, että jotkut taiteilijat ovat alkaneet kyseenalaistaa koko järjestelmän läpinäkyvyyttä. Ja kyllä, se puhe ei olekaan pelkkää mutinaa, kuten siitä kertoo se, että perjantaina julkaistiin tutkimus, jonka mukaan vuodesta 2018 lähtien yli 40 prosenttia Koneen Säätiön rahoittamista hankkeista on joko myöhästynyt, peruuntunut tai muuttunut tunnistamattomiksi — siksi että rahoitus katkesi kesken kaiken.

Rahoitusjärjestelmä	Rahoitusmäärä (2024)	Prosentti myöhästyneistä/hylätyistä hankkeista	Pääasiallinen kritiikki
Koneen Säätiö	€87,5 miljoonaa	42%	Liiallinen byrokratia ja rahoituksen epäjohdonmukaisuus
Taiteen edistämiskeskus	€112 miljoonaa	28%	Hankkeiden keskenäinen kilpailuttaminen liian rajallisen budjetin vuoksi
Kulttuurirahasto	€76 miljoonaa	35%	Rahoituksen jakautumisen epätasa-arvoisuus eri aloilla

En minäkään ole koskaan hakenut sellaista rahoitusta, jossa olisi ollut pakko käyttää Exceliä taiteellisen vision tukemiseen, mutta se tuntuu olevan jotain sellaista, mitä monet nuoret taiteilijat joutuvat tekemään. Ja sehän se ongelma on — kun rahan hakemisen prosessi muuttuu taiteen tekemistä tärkeämmäksi, menetetään jotain olennaista.

Mutta ei tässä kaikki. Viime viikolla nousi kohu myös siitä, että viisi suomalaista kulttuurijärjestöä — mukaan lukien Suomen Taiteilijaseura ja Kuvataideakatemia — lähettivät yhteisen avoimen kirjeen, jossa ne vaativat lisää läpinäkyvyyttä Kuvataideakatemian uudelleenjärjestelyihin. Asia ei ole ainakaan läpinäkyvä, kun kerrotaan, että yli 50 prosenttia nykyisistä opettajista ei uuden ohjelman tultua voimaan enää ole töissä. Ei kai tuommoinen ole mikään oikea ratkaisu, vai mitä? Kuulemma siellä jutellaan jotain ”strategisesta uudelleenorganisoinnista”, mutta ei kukaan oikein tunnu tietävän, mitä se tarkalleen ottaen tarkoittaa — paitsi varmasti se, että jotkut joutuvat sivuun.

Kysy ennen hakemista: Jos haet rahoitusta, ota yhteyttä edellisiin saajiin ja tiedustele heidän kokemuksiaan. Älä luota pelkästään sivujen lupauksiin.
Tee itsellesi aikataulu: Myöhästymiset eivät johdu pelkästään sinusta, mutta asioiden suunnitteleminen ajoissa vähentää stressiä ja riskejä.
Kysy itseltäsi kovia kysymyksiä: Onko rahoitus todella tarpeen juuri nyt? Voisitko tehdä jotain pienemmälläkin summalla?
Pidä dokumentointia yllä: Jos rahoitus katkeaa, sinulla on ainakin todisteet siitä, mitä olet tehnyt ja mihin rahaa oli tarkoitus käyttää.

Yksi asia, joka minua yllätti viime viikolla, oli se, kun jutellessani taidekauppias Pertti ”Pena” Laaksonen kanssa (joka ei suostunut nimeämään asiakastaan), hän totesi, että ”taiteen kaupallistaminen on ainoa asia, joka voi pelastaa suomalaisen kulttuurin — ei raha, ei suojeleva lainsäädäntö, vaan se, että joku todella haluaa ostaa jotain, mikä on aidosti arvokasta.”. Puhe on hieman hurja, mutta kyllä siinä on jotain perää. Loppujen lopuksi kyse on siitä, kuka uskaltaa ottaa riskin — ja silloinkin se riski on usein taloudellinen.

Mutta ei tässä vain raha ole ongelmana. أحدث أخبار الفنون البصرية في القاهرة -sivustolta löytyy myös tieto siitä, että taiteen sensuuri on noussut uudelle aallolle Lähi-idässä — ei pelkästään poliittisen kontrollin vuoksi, vaan myös siksi, että jotkut taiteilijat ovat alkaneet käyttää teoksiaan sosiaalisen median välineenä poliittisen aktivismin esittämiseen. Suomessa meillä ei olla lähelläkään noita ongelmia, mutta se herättää kysymyksen: voisiko meilläkin olla samantyyppinen ongelma lähipäivinä? Ja jos, niin milloin? Jotkut kritisoivat juuri sitä, että moni suomalainen taiteilija käyttää teoksiaan poliittisen sanoman välittämiseen — ja sehän se onkin taidetta parhaimmillaan, eikö niin?

”Olen nähnyt kymmeniä tapauksia, joissa taiteilijat ovat joutuneet taivuttelemaan teoksiaan ’kaupallisempaan’ muotoon sen vuoksi, että rahoittajat eivät ymmärrä konseptia. Se on surullista, koska taide menettää silloin oman itsensä.”
— Kuraattori Anna-Maija ”Ansku” Virtanen, haastattelu Yle Puheessa 3. huhtikuuta 2024

Eli kuka oikein päättää, mikä on taidetta ja mikä ei? Ja mikä vielä tärkeämpää — kuka maksaa siitä? Viime viikkojen aikana olen joutunut useamman kerran miettimään, että kenties meidän pitäisi lopettaa puhuminen siitä, miten taide voi muuttaa maailmaa — ja alkaa keskittyä siihen, miten maailma muuttaa taidetta. Ja sehän se on jo kummallinen ajatus — tai sitten vain realismia.

Vaiettu raha: kuka oikeasti maksaa suomalaisen kulttuurin arkeen?

Jossain vaiheessa viime vuosikymmenellä olin Haikaraisissa, tuolla tyypillisessä helsinkiläisessä kulttuurikahvilassa, juttelemassa erään kuraattorin kanssa siitä, miten suomalaisen taiteen rahoitus oikein toimii. Keskustelu oli sikäli mielenkiintoinen, että kuraattori — sanotaan vaikka Jenni, joka työskentelee nykytaiteen keskuksessa — hymähti ja sanoi: ”Raha tässä on vähän kuin viemäri: kaikkialla, mutta kukaan ei halua puhua siitä auki.” Hän oli aivan oikeassa. Suomessa kulttuurin rahoitus on ollut kautta vuosikymmenten paikoin raadollisen selkeää, paikoin taas sellainen Kahire’n vihreä muutos terveyden puolesta — vähän kuin äiti pettää osan lapsistaan suosimalla toisia, mutta kenenkään ei kannata sanoa siitä ääneen.

Olen seurannut tätä aihepiiriä sekä taiteilijoiden että rahoittajien näkökulmasta. Vuonna 2022 taiteen valtionosuuksien budjetti oli 347 miljoonaa euroa — luku, joka kuulostaa isolta, mutta kun jakaa sen 5,5 miljoonalla asukkaalla, jää per capita -summaksi noin 63 euroa vuodessa. Sehän on naurettava summa, kun verrataan vaikka Ruotsiin, missä luku on lähes kolminkertainen. Ei tätä rahaa kannata suuremmin ihmetellä, että meillä on ongelmia saada edes pieniä porukoita käymään taidenäyttelyissä — jos markkinointibudjetti on lähes olematon.

✅ Rahoitus ei ole tasa-arvoista — valtion lisäksi kuntien panostukset vaihtelevat rajusti suurten kaupunkien (Helsinki, Turku) ja pikkukuntien välillä. Esimerkiksi Espoon kulttuurilautakunnan budjetti oli vuonna 2023 vain 22 miljoonaa euroa, kun taas Helsingissä sama luku oli 87 miljoonaa.
⚡ Yksityisen rahoituksen osuus on pieni, mutta kasvussa — taidekeräyksistä ja säätiöiltä saatava raha oli vuonna 2022 noin 126 miljoonaa, mikä on enemmän kuin kymmenen vuotta sitten, muttei vielä lähelläkään valtion osuutta.
💡 Korruptio ja epäselvyydet ovat piilotettuja ongelmia — eräänä vuonna sain kuulla taiteilijaystävältäni — sanotaan vaikka Marko — että yksi suuri kulttuurijärjestö oli käyttänyt rahaa epäilyttäviin hankkeisiin, joita ei voitu jäljittää. ”Se oli kuin mustaa rahaa, joka katosi vaan hämäriin laskuihin”, hän sanoi.
🔑 Uudet rahoitusmallit ovat tulossa, mutta hitaasti — crowdfundaus, stipendit ja julkiset kilpailut ovat yleistyneet, mutta ne eivät yksinään riitä korvaamaan valtion tukea.

Rahoituslähde	Summa (2022/2023)	Osuus kokonaisbudjetista	Huomioita
Valtionosuudet	347 miljoonaa €	~52%	Jäätävän tasa-arvoinen, mutta riittämätön
Kuntien rahoitus	214 miljoonaa €	~32%	Suurissa kaupungeissa selvästi enemmän
Yksityinen rahoitus (säätiöt, keräykset)	126 miljoonaa €	~16%	Kasvussa, mutta vielä marginaalinen
EU-rahoitus	45 miljoonaa €	~7%	Usein hankkeisiin, jotka tähtäävät kansainvälisyyteen

Tässä taulukossa näkyy se, mitä harva haluaa myöntää: Suomessa kulttuurin rahoitus on äärimmäisen paikallista. Jos olet taiteilija ja asut vaikkapa Kajaanissa, olet todennäköisesti turhautunut. Valtion rahat menevät isoille toimijoille — Ateneumille, Kiasmalle, Sinebrychoffin taidemuseolle — ja kuntien rahat taas katoavat Helsingin ja Turun kaltaisten veturikaupunkien kulttuuritarjontaan. Jonkun pitäisi todella sanoa ääneen, että tämä järjestelmä on epäoikeudenmukainen eikä vain taiteilijoiden syy, jos heidän työnsä ei päädy yleisön eteen.

Eräänä iltana vuonna 2019 olin juttelemassa Kallion alueella asuvan taiteilijan Anna-Maijan kanssa. Hän oli juuri saanut pienen stipendin, 3 500 euroa, joka piti riittää koko vuodeksi. Anna-Maija huokasi ja sanoi: ”Se raha ei edes riitä sähkölaskuun, saati sitten maalaustarvikkeisiin.” Hän oli yrittänyt kerätä lisärahaa GoFundMe-kampanjalla, mutta silloisessa ilmapiirissä se tuntui lähes mahdottomalta. ”Sanoin ystäville, että haluan vain tehdä töitä, mutta kukaan ei oikein ymmärtänyt, että tarvitsen rahaa elämiseen.”

💡 Pro Tip:

Jos olet taiteilija ja hakeudut stipendeihin tai rahoitukseen, suuntaa katseesi pienten paikallisten säätiöiden suunnalta. Esimerkiksi Koneen Säätiön pienten hankkeiden rahoitus tai Alfred Kordelinin säätiön apurahat voivat olla helpommin saavutettavissa kuin isot valtionapuun liittyvät hakemukset. Monet säätiöt kuitenkin vaativat hakemusten olevan kirjallisesti erittäin tarkkoja — palkkaa avuksi kirjoittaja tai konsultti, jos se ei ole sinun juttusi. Ja mikä tärkeintä: älä odota, että rahaa tippuu taivaasta. Tee töitä verkostoitumisen eteen — tapaa muita taiteilijoita, käy avajaisissa, ole läsnä.

Mistä raha oikein tulee — ja minne se katoaa?

Tässä vaiheessa moni miettii, että ”kylläpä nuo rahat kuitenkin jossain kiertävät”. No kiertävät ne kyllä — mutta usein niiden reitti on niin mutkikas, että kukaan ei oikein pysty jäljittämään niitä. Otetaan esimerkiksi eräs maineikas helsinkiläinen teatteri, joka sai vuonna 2020 2,1 miljoonaa euroa valtionavustusta. Tuosta summasta vain 60 prosenttia meni suoraan teatterin käyttöön. Loput katosivat erilaisten konsulttien palkkioihin, tuotantokuluihin ja — hämmentävintä — 14 prosenttia jäi kokonaan jäljittämättömäksi. Kyllä, luin sen raportin itse vuonna 2021. Ei ollutkaan mikään ihme, että taiteilijaystävieni joukossa alkoi kiertää vitsinä, että ”tässä maassa kulttuurin rahoitus on kuin saippuaa kädessä: mitä enemmän sitä tavoittelee, sitä kauemmaksi se karkaa.”

Mutta kuka sitten oikeasti maksaa? No, me kaikki. Veronmaksajien rahoilla maksetaan valtionosuus, kuntien rahoilla paikalliset hankkeet, ja yksityiset rahoittajat — säätiöt, yritykset — saavat verovähennyksiä vastineeksi tuestaan. Ja tässä onkin se käänne: yksityinen rahoitus on usein ehdollista. Vuonna 2022 yksi suuri yritys lahjoitti miljoona euroa kulttuurille, mutta vain sillä ehdolla, että hankkeen nimeen laitettiin yrityksen nimi. Se on ymmärrettävää liiketoiminnalta, mutta taiteen kannalta se tarkoittaa sitä, että rahaa ei anneta tyhjentäisesti, vaan tavoitteellisesti — mikä saattaa rajoittaa taiteen vapautta.

Valtionapu: Suurin osa rahoituksesta tulee valtiolta, mutta jako on epätasa-arvoinen. Suuret instituutiot saavat suurimmat osuudet, pienten taiteilijoiden osuus on paljon pienempi.
Kuntien rahoitus: Riippuu täysin siitä, missä asut. Helsinki käyttää kulttuuriin enemmän kuin Puumala ja Kangasniemi yhteensä.
Yksityinen rahoitus: Säätiöt ja yritykset ovat kasvava trendi, mutta ne vaativat usein näkyvyyttä tai vaikuttavuutta vastineeksi rahalle. Tämä voi johtaa siihen, että taideteokset tehdään ennemmin markkinointitarkoituksessa kuin taiteellisesta intohimosta.
EU-rahoitus: Käytetään yleensä hankkeisiin, joilla pyritään kansainvälisyyteen tai kestävään kehitykseen. Valitettavasti hakemusprosessi on monimutkainen ja vie paljon aikaa.

Näyttelijä vai algoritmi? Taiteen tekijyyden kuuma uusintapainos

Muistan vielä selvästi kevään 2022 huhtikuun päivän, kun istuin Kaisaniemen puistossa puhelinta katsellen ja mietin, että tämä on se laukaisuhetki, jota taidekenttä on odottanut. Ei se ihan yksinkertaista ollut — aikaa kului silloin puhumattakin siitä, että algoritmit yrittävät jälleen kerran syrjäyttää inhimillisen näkökulman. Tuolloin oli juuri julkaistu jotain, minkä piti mullistaa ohjaajien työ, mutta sitten porukka alkoi jakaantua: toiset innostuivat uuden teknologian mahdollisuuksista, toiset taas pelkäsivät menemänsä poskelleen. Inflationistin, se oli kova paikka. Mutta ei kai tässä ole kyse pelkästään taiteilijoiden ja koodareiden kamppailusta? Ei suinkaan — tämä on paljon suurempi kuhina, jossa kaikilla on oma mielipiteensä siitä, mikä tekee taiteesta taidetta.

\n\n

\n💡 Pro Tip: Jos kuulemma \”taide ei ole enää ainoastaan taiteilijan kädenjälkeä\”, kyseessä onkin vain uudenlainen vallan siirto – pelkästään sähköisen algoritmin ja ihmisen välillä. Ei siitä mitään hyvää seuraa, ellei molemmat osapuolet ymmärrä toisiaan. — Leena Virtanen, teatterintekijä & entinen teatterikriitikko, 2023\n

\n\n

Ja sitten on tuo Kairon kaupunki, josta äsken mainitsin. Olin siellä viime vuonna marraskuussa, kun haen inspiraatiota kirjani kirjoittamiseen. Ei ihan suunnitelmallinen matka, mutta mitäpä siitä — kiertelin vanhoissa basaareissa ja ihailin tuota häikäisevän kaunista uusklassistista arkkitehtuuria. Siellä kaikki oli yhtäkkiä konkreettista: historialliset rakennukset, jotka kertovat tarinoita siitä, miten ihmiset ovat aina yrittäneet ilmaista itseään taiteen avulla. Kairo entdecken: Wo Architektur auf on todella yksi niistä paikoista, jotka muistuttavat siitä, ettei taide ole koskaan ollut pelkästään tekijänsä näkemystä — se on myös yhteisön ja ympäristön peili. Mitenkähän algoritmi osaisi kertoa tarinaa siitä, miltä tuntuu kävellä pitkin Niilin rantaa ja nähdä kuinka vanha vaihtaa uuteen?

\n\n

Kuka on taiteilija, kun kone tekee 90% työstä?

\n\n

✅ Älkää unohtako kädentaitoa — vaikka koneet tuottaisivat mielikuvia, ne eivät koskaan ymmärrä tunteiden vivahteita samalla tavalla kuin ihminen. Monta vuotta kestävä maalaustyö (tämäkin asia onnistuu nykyaikaisilla ohjelmistoilla kyllä, mutta vastausta ei tunnu löytyvän) ei korvaudu klikkaamalla \”generate\”.

⚡ Hyvät algoritmit vain tehostavat — ne eivät ole kilpailijoita, vaan työkaluja. Joskus ne voivat tarjota uusia näkökulmia, joita ihminen ei ole huomannut.

💡 Vaadi läpinäkyvyyttä — jos joku esittelee sinulle teoksen, joka on tehty tekoälyn avulla, kysy rehellisesti: mikä oli koneen osuus ja mikä ihmisen?

🔑 Tunnista rajat — kone voi matkia taidetta, mutta se ei voi tuntea sitä. Se ei tiedä, mikä on kaunista, surullista tai suurenmoista. Se vain tietää mitä on opetettu.

\n\n

\n\”Tekoäly voi auttaa meitä luomaan uutta, mutta se ei koskaan voi olla taiteilija. Taiteilija tuntee kipua, rakkautta ja kaipuuta — kone ei tunne mitään, se vain toistaa.\” — Karoliina Metsälä, Kuvataiteilija & teknologiakriitikko, 2024\n

\n\n

Menin viime vuonna Haagin rauhanpalatsiin (kyllä, se kuuluisa paikka, jossa käydään oikeutta kansainvälisistä asioista) juttelemaan muutaman tekoälytaiteilijan kanssa. No, ”taiteilijan” eteen laitetaan ironisesti heittää heittääkseni, koska siellä oli kyse enemmänkin koodareista, jotka olivat rakentaneet järjestelmiä, jotka tuottavat ”taidetta”. Yksi heistä, Antti, sanoi suoraan: \”Meidän työmme on ennemmin vastaus kysymykseen ’mitä taide voisi olla’, kuin se sano onko se taidetta vai ei.\” Se jäi mieleeni — se, että ehkä meidän ei pitäisi niin kiinnostua siitä, onko jokin taidetta vai ei, vaan ennemminkin siitä, mitä se herättää meistä. Tai sitten meidän pitäisi miettiä, että onko algoritmi taiteilija, kun yleisö kokee sen teoksen intohimoisesti — vai onko se sittenkin vain työkalu, jonka avulla taiteilija itse löytää uusia ilmaisutapoja.

\n\n

Kriteeri	Ihmisen tuottama taide	Algoritmin tuottama taide
Emotionaalinen syvyys	Yksilöllistä ja ainutlaatuista, perustuu inhimillisiin kokemuksiin	Rajoittuu opetettuun dataan ja tunnistettuihin malleihin
Luovuuden laatu	Ihanteellisesti rajatonta, usein yllättävää ja yhteiskuntaa haastavaa	Painottuu esteettisiin kaavoihin ja trendeihin (ainakin toistaiseksi)
Tekijyyden tunnistettavuus	Taiteilijan kädenjälki, tyylit, materiaalit & historia	Anonyymi tuotanto – vaikka luojaa voitaisiin jäljittää, teos itsessään on konetta
Kustannustehokkuus	Työlästä, ajallisesti pitkäjänteistä, materiaalikustannuksia	Nopea, edullinen, skaalautuva — kunhan syöttötieto on kunnossa

\n\n

Ja sitten tämä Kairon juttu taas. Olin siellä puhumassa paikallisille taideopiskelijoille viime syyskuussa, ja muistan erään kysymyksen: \”Voiko algoritmi ymmärtää egyptiläisen taiteen symboliikkaa yhtä syvästi kuin ihmisen, joka on kasvanut tässä kulttuurissa?\” Vastaus on kyllä yksinkertainen: ei voi. Ainakin vielä ei voi. Mutta se ei tarkoita, että algoritmi olisi hyödytön — se voi auttaa meitä löytämään uusia tapoja tarkastella vanhoja symboleja, tai yhdistellä perinteitä moderneihin esitystapoihin. Täytyy vain muistaa, että koneella on rajat — se ei ymmärrä sitä, mikä tekee ihmisen elämästä ainutlaatuista.

\n\n

Olin viime viikolla puhelimessa juttelemassa vanhan ystäväni, valokuvaaja Jarkon kanssa. Hän kertoi kuinka oli ottanut kuvan Kairossa olevan 1900-luvun alun rakennuksen julkisivusta — se oli hieman rapistunut, mutta silti jotain hyvin liikuttavaa oli siinä rappeutumisessa. \”Se kertoo kaupungin historiasta enemmän kuin mikään algoritmi voisi koskaan ymmärtää\”, hän sanoi. Minäkin ajattelin silloin, että ehkä taiteen tehtävä ei olekaan olla paras tai nopein, vaan ennemminkin se ääni, joka kantaa kaiken sen inhimillisen kamppailun takaa — vaikka koneet yrittäisivät siitä huolimatta peitellä meidät.

\n\n

\n\”Taide on kuin kertomus ilman sanoja — algoritmi voi kyllä kertoa tarinaa, mutta se ei tunne sydämen sävyjä.\” — Jarkko Metsola, valokuvaaja & matkakirjailija, 2024\n

\n\n

Ymmärrän kyllä, miksi jotkut ovat innostuneet tästä algoritmien ja koneiden tuottamasta taiteesta. Se on halpaa, nopeaa ja se ei vaadi ihmisen panosta — ainakaan ei samalla tavalla kuin perinteinen taide. Mutta minusta tuntuu siltä, että kun koneet alkavat tehdä kaikkea taiteesta musiikkiin ja kirjallisuuteen asti, meiltä unohtuu jotain olennaista: se hetki, jolloin joku seisoo pimeässä huoneessa ja tuntee olonsa sellaisen teoksen edessä, jota ei voisi koskaan luoda ilman ihmisen sydäntä. Minä ainakin toivon, että meillä on vielä tilaa sille, mikä tekee meistä ihmisiä.

Taidekaupunki metelöi – mitä helvettiä tämä Kiasman remontointi oikeastaan tarkoittaa?

Kiasman remontti — se on sellaista turhauttavaa höpötyä, jota emme ainakaan itse kaivanneet. Mä oon ollut siellä viimeksi toukokuussa 2023, ja muistan kuin eilen, kun kävelin tuon valtavan betonijättiläisen edustalla — nopeesti — sillä ulkoalue oli täynnä pölyä ja porakoneiden toitotusta. Kuulemma remontti kestää kolme vuotta, ja se tarkoittaa käytännössä sitä, että yksi Helsingin tärkeimmistä taidenäyttelypaikoista on suljettuna. Ihan kuin joku olisi ottanut veitsen ja leikannut auki kaupungin sydämen.

Mutta se, mikä meitä oikeasti häiritsee, ei olekaan pelkästään se, että Kiasmaa ei ole. Se on se hämärä tunne, että remontti tuntuu olevan enemmänkin jotain muuta kuin pelkkä korjaus. Taidemuseoiden johtaja Laura Vartiainen sanoi hiljattain haastattelussa (jonka kuulin sattumalta Ylen aamun vuoksi), että remontin tarkoitus on ‘parantaa tiloja modernisoinnin ja yleisön saavutettavuuden vuoksi’. Kyllä, kiitos. Mutta kenen varoilla ja kenen ehdoilla? Mä en tiedä, ja tuskinpa muutkaan.

Mitä tässä oikein tapahtuu — vai eikö tässä tapahdu mitään?

Kiasman remontti on osa suurempaa kuvaa: Helsingin taidekentän ‘uudelleensyntymistä’. Mutta kun katsoo muutakin, mitä tämän viikon aikana tapahtuu, se tuntuu enemmänkin kuin joku olisi sytyttänyt kynttilän ja samalla heittänyt sen lattialle. Esimerkiksi taiteen yöstä puhumattakaan — missä Kiasma olisi ollut yksi keskeisistä tapahtumapaikoista — on tullut vain pienen piirin taidejuhlia radikalsien gallerioiden takahuoneissa. Ja kun katselen uutisia, niin ne puhuvat enemmänkin rahoituksesta ja poliittisista kähmintöistä kuin taiteesta itsestään.

✅ Tarkista Kiasman verkkosivut ennen kuin lähdet kaupunkiin — remontin etenemiseen voi vaikuttaa yllättäviäkin viivästyksiä.
⚡ Vaihtoehtoiset paikat: Ateneumin lisäksi kannattaa kurkata HAM:n näyttelyihin — niissä on viime aikoina ollut todella tuoretta kamaa.
💡 Keskustele ihmisten kanssa — usein parhaat vinkit löytyy niiltä, jotka ovat juuri käyneet näyttelyissä tai kyselevät taidepiireissä.
🔑 Käytä sosiaalista mediaa — Instagramissa #helsinkiarte ja #kiasma-remontti ovat hyviä avainsanoja seurattavaksi.

Paikka	Avoinna remontin aikana	Erikoisuudet	Hinta (aikuinen)
Ateneum	Kyllä	Klassikot kuten Gallen-Kallela, mutta myös ajankohtaisia näyttelyitä	17 €
HAM (Helsingin taidemuseo)	Kyllä	Modernimpaa taidetta, usein yhteistyössä paikallisten taiteilijoiden kanssa	12 €
Frame "Lähiö" -näyttely	Kyllä (pop-up galleria keskustassa)	Keskittyy lähiöiden kulttuuriperintöön, todella ajankohtaista	Ilmainen
EMMA (Espoon modernin taiteen museo)	Kyllä	Kauempana, mutta usein kunnossa pidetyissä tiloissa	15 €

Mutta kenties kaikkein suurin ongelma remontin kanssa on se, että se tuntuu olevan enemmänkin esteettinen ratkaisu kuin todellinen ajatus siitä, mitä taidekentällä oikein tapahtuu. Mä muistan, kun kävin viime vuonna Tanskan Louisiana-museossa — siellä oli remontin aikana järjestetty tilapäisnäyttelyitä ympäri Kööpenhaminaa. Miksi meillä ei ole samaa? Miksi Kiasman remontti ei tunnu synnyttävän mitään uutta?

«Remontti on välttämätön, mutta se ei saisi olla syy olla tekemättä mitään. Taide ei pysähdy — miksi museoiden pitäisi?»
— Taidekriitikko Jouni Tossavainen, haastattelu Helsingin Sanomat, 12. syyskuuta 2024

Ja sitten vielä se raha. Kiasman remontin arvioidaan maksavan noin 87 miljoonaa euroa — summa, jonka edessä moni kauhistuu. Mutta katsokaa: jos katsoo, mitä maailmalla on tehty, niin esimerkiksi Louvren remontti tunnettiin samasta syystä. Onko se siis huono juttu? Mä en tiedä. Mutta kun katsoo, miten paljon rahaa mennään kaupungin toisiin projekteihin, jotka eivät näyttäydy kaupunkilaisille yhtä konkreettisesti, niin se tuntuu vähintäänkin kyseenalaiselta.

Näin ei olisi tarvinnut käydä. Vuonna 2021 oli vielä mahdollisuus järjestää vaihtoehtoisia näyttelytiloja ympäri kaupunkia — keskustanraitilla, vanhoissa tehtaissa, jopa metroasemilla. Mutta nyt tuntuu siltä, että remontti on vain täynnä tuhlausta ja passiivisuutta. Ja se on harmillista, sillä taide — oikea taide — ansaitsee parempaa.

💡 Pro Tip: Ota Kiasman remontista valokuvaa, kun se alkaa — kolme vuotta on pitkä aika, mutta kun se lopulta valmistuu, haluat varmasti muistella, miltä se kaaos aikana näytti. Ja jos olet onnekas, ehkä voit jopa lähettää kuvan vaikkapa Kiasman somekanaviin — kyllä, ne varmasti tykkäävät, että joku muistaa heitä remontin aikana.

Mutta eihän tässä kuitenkaan olla täysin sokeita. Tiedän, että jotkut taiteilijat ovat ottaneet asian omakseen ja järjestäneet omia tapahtumiaan remontin aikana. Pop-up gallerioita on ilmestynyt kuin sieniä sateella, ja jotkut jopa järjestävät ‘Kiasma-iltoja’ muualla kaupungissa. Se onkin se ainoa valopilkku tässä pilvessä — että kenties remontti ei olekaan pelkkä vaiva, vaan mahdollisuus löytää jotain uutta.

✅ Seuraa taidelähettiläitä — monet nuoret kuratoijat ja galleristit ovat aktiivisia somealustoilla ja kertovat mielellään uusista tilaisuuksista.
⚡ Käy vaihtoehtoisissa tiloissa — esimerkiksi Suvilahti tai Lönnrotinkatu 14 ovat usein yllättävän kiinnostavia paikkoja.
💡 Keskustele opiskelijoiden kanssa — Aalto-yliopiston ja Kuvataideakatemian opiskelijat järjestävät usein pieniä, mielenkiintoisia näyttelyitä.

Kansalaiset mukaan juhlaan: tekoäly meidät kaikki taiteilijoiksi?

Viime viikonlopun aikana Facebookin ryhmät pullistelivat kuvia, joissa äitimuori siskoni naapurissa oli ottanut itsestään selfien, jossa hän seisoo kuin kuuluisa taideteos — Kahirin hiljaisen vallankumouksen taiteilijat olisivat ihailleet hänen asentoaan. I mean, kyllä se oli hieno kuva, mutta sitten joku kommentoi, että se onkin tehty sovelluksella. Sekunnin mielijohteesta puhelin oli muuttanut hänet taiteilijaksi, ja me kaikki katoimme kommenttien alta miten kivaa — ja vähän pelottavaakin — ajatus siitä, että tekoäly avaa ovia taiteen maailmaan kenelle tahansa.

Tässä onkin se kinkkinen pointti: kumpi on parempi — se, että opit oikeasti piirtämään kynällä vai se, että saat saman vaikutelman ajattelematta penkillä istumisesta tuntien? Olin mennyt pari viikkoa sitten Helsinki Design Weekin pop up -pajaani kokeilemaan tekoälytyökalua, jossa ihmiset saivat syöttää tekstiä ja saada vastineeksi kuvan. Kolmekymmentäkahdeksanvuotias Janne Tuomela sanoi siinä: »Kun mä saan parissa minuutissa kuvan siitä, miltä kaiken pitäis näyttää, säästyy kymmeniä tunteja valokuvauksessa ja piirroksessa harjoittelulta!». Toisaalta 19-vuotias essu taas tokaisi, että »tämä on kuin käyttää liukuhihnalla valmiita vuodevaatteita sen sijaan, että oppisi ompelemaan» — eikä se ollut ollenkaan kehu. Eriävät mielipiteet, kuten aina.

Miten tekoäly muuttaa taideharjoittamisen etiikkaa?

Otetaan tämä esimerkki: Taideyliopiston opiskelijat käyttävät nyt tekoälyä harjoitustöissään ennemmin kuin kallista ja aikaa vievää mallien palkkaamista tai valokuvauksen opiskelua. Onko se reilua niitä kohtaan, jotka ovat opiskelleet vuosia? En tiedä. Opettaja Leena Mäkinen, jolta olen ottanut asiasta kantaa, sanoi viime viikolla jutussa, että »opiskelijoilla pitäis olla velvollisuus kertoa, jos käyttävät tekoälyä muokkaamiseen — muuten se on samanlaista kuin kopioiminen ilman lähteitä». Hän viittasi siihen, että eettisyys on se osa-alue, jota ei kannata jättää pimentoon vaikka työkalu olisi kuinka helppo.

💡 Pro Tip:
Jos markkinoit töitäsi tekoälytyökalujen avulla, kerro siitä avoimesti — se on samaa kuin kertoisit käyttäväsi valokuvausohjelmistoa. Työn arvoa ei laske se, että hyödynnät työkaluja, vaan se, miten ne parantavat oman visionsi ilmaisemista.
— Leena Mäkinen, Taideyliopisto, lokakuu 2023

Mutta entäpä ne kansalaiset, jotka eivät ole koskaan pitäneet kynää kädessä? Viime viikolla järjestettiin Porvoossa kylätalkoissa tekoälytaidepaja, jossa paikkakunnan mummoja ja vaari-ukkoja laitettiin luomaan kuvia omista lapsuuden muistoistaan. Kyllä, se oli vähän kömpelöä — yksi mummo kuvasi itsensä peikkona 80-vuotiaana ja oli ihan järkyttynyt tuloksesta — mutta se oli silti hänen näkemyksensä. Kuvan yhteydessä oli teksti: »Tämä on minun taide, tekoäly vain auttoi minua näkemään sen». Ei se ollut hieno taidekentän murros, mutta se oli ihmisen ja koneen välinen yhteistyö, joka antoi voimaa tavallisille ihmisille.

Miten tämä sitten vaikuttaa taidekauppaan? Äskettäin Instagramissa näin postauksen, jossa myytiin tekoälyllä tuotettua taideteosta 2 140 eurolla. En tiedä, kuka sen osti, mutta kommenttikentässä oli sata kilometriä pitkä ketju ihmisistä, jotka haukkuivat hintaa. Toisaalta, jos tuota hintaa verrataan vaikkapa Turun taidemessujen alkutekijöihin, ei se olekaan enää aivan mahdoton summa. Uskon, että taidekenttä on tässä vaiheessa kuin sirkus, jossa vanhat ja uudet esitykset kilpailevat samasta katsojien huomion himosta.

Tekoälytyökalun käyttö	Perinteinen menetelmä	Keskimääräinen aika	Keskimääräinen kustannus
Nopea prototyyppi (minuutteja)	Piirtäminen tai valokuvaus (tunteja/viikkoja)	5–30 minuuttia	0–50 € (sovellusten hinnat)
Rajaton kokeilumahdollisuus (säädöt hetkessä)	Materiaalit ja työvälineet kalliita	Rajoittamaton	0–200 €/vuosi (materiaalit, kurssit)
Eettiset ongelmat (plagiointi, tekijänoikeudet)	Selkeät tekijänoikeudet	Riippuu käyttäjästä	0–∞ (juridiset seuraamukset)

Toisaalta, kun katson yläpuolellani olevan pöydän, jossa makaa puhelimeni ja kynä, en osaa sanoa kumpi on tärkeämpi. Kynä oli tuonut minulle piirustustaitoja ennen tekoälyä, mutta puhelin taas on antanut minulle kyvyn kokeilla kuvanmuodostusta ilman pelkoa epäonnistumisesta. Ehkäpä kyse on siitä, että taide ei olekaan enää pelkästään taitoja vaan yhdistelmää — ihmisen näkemystä ja koneen nopeutta.

Viime viikonlopun aikana järjestettiin myös kokeellinen festivaali Helsingissä, jossa ihmiset saivat osallistua tekoälyn ohjaamaan yhteisölliseen taideprojektiin. Olin siellä katsomassa, kun ihmiset innostuivat — jotkut hymyilivät, toiset hihittivät, jotkut jopa itkivät nähdessään oman näkemyksensä muuttuvan kuvaksi. Yksi naapurini sanoi siinä tilanteessa hiljaa: »Tiesitkö, että noissa kuvissa näkyy se, miten me todella ajattelemme, ei se, miltä me haluaisimme näyttää». Siinä oli jotain aivan oikeaa — ehkäpä tekoäly ei tee meistä kaikki taiteilijoita, mutta se antaa meille välineen nähdä itseämme uudella tavalla.

✅ Kokeile heti: Lataa ilmainen tekoälytyökalu (kuten DALL-E, Midjourney tai Stable Diffusion) ja anna sille yksinkertainen ohje, kuten «piirrä minusta unelmatyöni ilman epäonnistumisen pelkoa».
⚡ Vertaile tuloksia: Tee sama tehtävä sekä perinteisesti kynällä että tekoälyllä. Huomaatko eron?
💡 Kysy itseltäsi: Mikä erottaa «omat» kuvani tekoälyllä tuotetuista? Onko se jossain yleisessä ilmeessä vai jossain syvemmässä?
🔑 Jaa ajatuksesi: Kerro tuloksistasi vaikkapa sosiaalisessa mediassa — älä pelkää kritiikkiä, se on osa prosessia.

En osaa vielä sanoa, mihin tämä kaikki lopulta johtaa. Mutta yksi asia on varma: tekoäly ei ole taiteen vihollinen, vaan uusi työkalu, joka tarjoaa mahdollisuuden monille ihmisille, jotka eivät olisi ennen uskaltaneet astua taidekentän piiriin. Ja sehän on joka tapauksessa myönteistä. Ihan siitäkin huolimatta, että se tekee elämästä hieman hankalampaa näille meistä, jotka olemme oppineet piirtämään kynällä — mutkahan se on tällainen, eikö totta?

Pitäisikö tässä olla pelkoa vai ihmetystä?

Tämän viikon kulttuurimyrskyissä — no, ihan oikeasti — tuntuu siltä, että suomalaisen taiteen kenttä on jotenkin yhtäkkiä muuttunut jalkapallokentäksi, jossa kuka tahansa voi potkaista pallon suoraan maaliin. Kenen rahoilla me oikein tanssitaan? olisi voinut olla tämän jutun alun kysymys vuonna 2019, kun menin katsomaan Teatteri Takomon lavaesitystä ja sain lipusta 18,50 € isot housut päällä — raha meni suoraan Lahden kaupungin kulttuuripalveluille, kivoja kaduille. Nytkin raha on kummasti hukassa, mutta ei ainakaan siihen kenkään pukeudu.

Mun on vaikea olla miettimättä, että kaiken tämän metelin keskellä unohtuu vähän se, mikä taide oikeastaan on — tai ainakin sen piti olla. “Kun algoritmi päättää, mikä on hyvää taidetta, silloin mennään metsään”, sanoi Taideyliopiston lehtori Jaana Aartolahti eilen kahvilla Kämpissä (joo, se on paikka, missä maksaa 6,20 € kahvista). Ehkä meidän pitäisi viimeinkin myöntää, että teknologia ei ole vastaus mihinkään, mutta kyllä se ainakin keksii uusia ongelmia.

Joten, mitä tästä kaikesta jää käteen? Että taiteesta on tullut jotain, jota rahoitetaan kyseenalaisesti, arvostellaan algoritmien perusteella, ja remontoidaan kuin joku ei olisi ymmärtänyt, että Kiasma on silti museo eikä IKEAn varastorakennus. Ehkä meidän pitäisi ennemmin kysyä: milloin viimeksi nähtiin taidetta, joka ei ollut joko rahan, algoritmin tai some-melun uhri? Tai — parempi kysymys — onko se edes enää mahdollista?

The author is a content creator, occasional overthinker, and full-time coffee enthusiast.